Maisemia, sisäänrakennettuja

Tänään mietin sielunmaisemaa.

Olin bussissa, matkalla keskustaan. Tärähtelin muinaista harjua pitkin ja nautin maisemasta. Tämä on kotikaupunkini, tämän minä tunnen juuriani myöten, ajattelin. Olen ollut hetken toisaalla, mutta se elämä ei onnistunut, sillä kaupunkini energia veti minut takaisin. Tässä kylässä, kahden järven välissä, harjujen ja kosken maailmassa, on minun sieluni kotonaan.

Ja kuten ennenkin, ajatukseni tai tunteeni resonoivat toisaalle tai sitten nappasin ne itselleni muualta, sillä muutaman penkkirivin päästä, puheensorinan ja hurinan lomasta, nousi puheesta esille kirkkaana sana: sielunmaisema.

Miten kaunis sana. Miten voimaannuttava ajatus.

Minun sieluni maisema ei ole yksi. Se ei ole lukittunut, juureutunut tiettyyn paikkaan, vaan on sirotellut osasensa useampaan matkani varrelle pysähtymääni hetkeen. Jos teen matkan näihin paikkoihin mielessäni ja muistoissani, teen ympyrän. Jonkinlaisen radan, joka alkaa siitä, mihin edellinen kierros päättyy. Ehkä alkaakseen taas uudelleen, eri tasolla. Ehkä muistuttaakseen kuhunkin tilanteeseen sopivista asioista. Ehkä palauttaakseen minut maan pinnalle, takaisin alkuun, muistamaan ja näkemään toisin. Palaamaan kotiin, kirjaimellisestikin.

Kuohuvan kosken reunalta, tiilen ja savun tuoksusta, muistan virtauksen ja materian. Puuvillan, puun. Työn ja ahkeruuden vastapainoksi kulttuurin ja luovuuden. 

Suurten tuntureiden laelta näen kauas; tarkasti sekä sumeasti. Kuulen linnut, tunnen tuulen. Varvikko jaloissani raapii merkinnät vieraskirjaan: täällä kävit, taas. Muistan maan voiman ja veden kovuuden, sen, miten karuimmallakin paljakalla pieni, sitkeä kasvi raivaa tilansa kohti valoa. 

Laskeudun alas, metsän siimekseen. Rahisevat rungot, putoavat, kutittavat neulaset. Elämän kuhina ympärillä, kiertokulku jalkojen alla. Tervehdin, kosketan. Tulin kylään, tulin kotiin juurieni luo. Täällä taas. Kuuntelen, miten lehtivihreä minussa kohisee.

Palaan takaisin alkuun, kosken viereen korkealle. Sinne, mistä näkyvät järvet ja saaret, metsän pujotteleva vana. Sinne, missä taivas on lähellä ja tilaa omalle pienuudelle on riittävästi. Sinne, missä kaikki on mahdollista.